Arvoketjut kehityspolitiikan ytimeen

Kokenut kehityspolitiikan käytännön vaikuttaja ja diplomaatti Matti Kääriäinen arvostelee uudessa kirjassaan ’Kehitysavun kirous’ tiukin sanoin suomalaista kehityspolitiikkaa monin esimerkkitapauksin.

Kääriäisen moitelistassa korostuvat korruption kritisointi sekä varsinkin valtioiden välisen kehitysyhteistyön tiukka analysointi. Jos arvioinnin tähtäin olisi enemmän vaikkapa ulkoministeriön tiukasti ohjastamassa järjestöjen monimuotoisessa työssä tänä päivänä, ei vastaavaan vuodatukseen varmaankaan olisi aihetta. Rahankäyttö tutkitaan ja toimintatavat tarkastellaan siinä määrin perusteellisesti.

Järjestöt, mukaan lukien seurakunnalliset tahot osana monimuotoista toimijoiden kenttää, ovat työssä juuri ruohonjuuritasolla. Kohteina ja projekteina ovat vesihuolto, neuvolatoiminta, koulujen rakentaminen sekä pienimuotoiset ympäristöön ja elinkeinoihin liittyvät projektit. Aina voidaan kysyä, onko vaikutus jäljellä viiden tai kymmenen vuoden kuluttua, mutta samaa voidaan kysyä vaikka itse kunkin meistä saaman terveysneuvonnan kohdalla.

Kirjassa nostetaan samalla esille peruskysymyksiä, kuten kehitysmaiden oman talouden, luonnonvarojen ja verotuksen rooli. Juuri näiden suurten kysymysten toimintakuntoon saaminen ovat asioita, joihin on viime vuosina kiinnitetty huomiota niin asiantuntijoiden ja järjestöjen kuin myös Kehityspoliittisen toimikunnan työssä.

Kehitysmaat eivät voi olla vain toiminnan kohde, vaan niiden tulee olla itse itseään kehittäviä toimijoita. Keskustelussa on nostettu vakavasti esille termi arvoketju. Oikeudenmukaisen arvoketjun rakentaminen tarkoittaa, että jokainen saa oikeudenmukaisen osuuden aineellisista ja henkisistä resursseistaan sekä niiden työstämisestä. Tätä upeaa tavoitetta ei todellakaan auta korruptio, johon Kääriäinen kokemuksensa pohjalta vakavasti puuttuu.

Muutos kohti oikeudenmukaista arvoketjua saattaa hieman nipistää meiltä, nyt etuoikeutetuilta, mutta se on oikein ja tarpeellista, jos haluamme saada aikaan todellista kehitystä. Pysyvän muutoksen aikaansaaminen on haasteellista. Samalla tarvitaan sitä humanitääristä työtä, jota laskelmoimatta tehdään yllättävissä kriisitilanteissa.