Viime viikot on etsitty syitä tai jopa syyllisiä vanhustenhuollon ongelmiin. Viisi vuosikymmentä sitten elämäntapojen muutoksen myötä ja syntyvyyden säännöstelyä koskevan lain muutosten myötä tehtiin isoja päätöksiä. Silloiset suhteellisen korkeat syntyvyysluvut romahtivat 70-luvulla – muutos vuodesta 1968 vuoteen 1973 oli noin 16 000 lasta. Pudotusta on nähty myös viime vuosina, kun on päästy lukumääräisesti jopa nälkävuosien tasolle.
Tällaiset suuret muutokset vaikuttavat vasta vuosikymmenten mittaan. Ne näkyvät mm. niin sanotussa huoltosuhteessa. Työssä käyviä ja palkkatuloa saavia on suhteellisesti entistä vähemmän koko väestöön suhteutettuna.
Vaikka lukuja on mahdotonta kohdistaa mihinkään ammattiin suoraan, niin kyllä me tällä kaipaamme puuttuvia tekijöitä, erään laskelman mukaan 4200 hoitajaa. Aina voidaan puhua työtehtäviä vaihtaneista, mutta sekään ei selitä koko asiaa. Nyt puhutaan 0,5 hoitajan lukumäärän nostamisesta 0,7:ään hoidettavaa kohden ja tarvitsisimme oikeasti lisää suomalaisia. Lukuina olisi parempi puhua 5–7 hoitajasta kymmentä hoidettavaa kohden – heistä aina joku tai jotkut ovat konkreettisesti työvuorossaan paikalla.
Poikkeuksellisen matalan syntyvyyden myötä aikanaan puuttuu monia niitä tämän vuosikymmenen lapsia, joita kaipaisimme korkeaan ikään tultuamme, auttamassa ja tukemassa meidän askeleitamme.
Puheemme kaartavat lyhyen matkan, mutta tekomme vuosikymmenien päähän. Näistä kuvatuista väestöpolitiikan päätöksistä ja linjanvedoista on myös kysymys. Voiko niitä korjata?
Jouko Jääskeläinen
valt. tri , kirkolliskokouksen jäsen
Mielipidekirjoitukseni Kirkko ja kaupunki -lehdessä 28.2.2019.
