Arvot ja perustuslait Lähi-idässä ovat Jouko Jääskeläisen 8. kirjan aiheena. Hän käy läpi perustuslakien historiaa ja lisäksi muun muassa Yhdysvaltain perustuslain syntyä. Lakien tarkoitus on ollut suojella kansalaisia vallan väärinkäytöltä ja turvata henkilökohtaisia vapauksiamme, kuten sananvapautta. Samalla ne kertovat myös arvoistamme ja ohjaavat niitä. Lähi-idässä monien maiden lainsäännössä on näkynyt sekä maallinen laki että varsinkin yksityiselämää ohjaava islamilainen laki, šaria. Alueen poikkeus on demokraattiseksi ja juutalaiseksi julistautunut Israel, joka on joutunut selvittämään näiden ominaisuuksien välistä suhdetta.

Jääskeläinen nostaa esille hyvän yhteiskunnan seitsemän ominaisuutta ja peilaa myös perustuslakeja niitä vasten. Rauhan ja valtioiden välisen sovun löytyminen ei näytä kovin helpolta, kun arvot ja toimintatavat monessa kohdin eroavat toisistaan.

Jääskeläinen etsii ongelmaan myös ratkaisua. Voisivatko kansat ja kansalaiset liittyä yhteisöllisten kansojen ja valtioiden ketjuun? Mitä silloin olisivat ne arvot, joita tulisi noudattaa? Onko rauha ja terve luomakunta ylipäänsä enää tavoitettavissa ihmisten käytössä olevilla keinoille?

Teologian tohtori Risto Auvisen arvio kirjasta:

“Jouko Jääskeläisen uusi kirja ”Rauha ja Lähi-itä” on mielenkiintoinen yritys hahmottaa Lähi-idän vaikeaa poliittista tilannetta arvioimalla eri maiden perustuslakeja tai niihin rinnastettavia lakikokonaisuuksia. Jääskeläisen tarkastelun pohjana ovat tunnetut länsimaiset perustuslait, Yhdysvaltojen ja Ranskan perustuslait sekä YK:n ihmisoikeuksien julistus, jotka toimivat virikkeenä vertailussa Lähi-idän maiden perustuslakeihin. Ehkäpä meille tutuin perustuslaki eli Suomen perustuslaki olisi voinut toimia myös vertailukohtana, ainakin joiltain osin, edellä mainittuihin lakeihin.

Lähi-idän valtioiden perustuslaeille on tyypillistä uskonnon ja moraalisten arvojen merkitys osana valtioiden juridista itsemäärittelyä, joka useimmiten liittyy nationalistisiin ihanteisiin. Tämä synnyttää jännitteen universaalien, juridisten periaatteiden ja uskonnollisten lähtökohtien välille. Tämä jännite vaikuttaa luonnollisesti myös siihen, miten erilaisten uskonnollisten vaikutteiden vaikutuspiirissä olevat kansat voivat löytää tien rauhanomaiseen rinnakkaiseloon.

Jääskeläisen lähtökohta maiden perustuslakeja tarkasteltaessa on objektiivinen, kuvaileva ja toteava. Tämä on jo itsessään poikkeuksellista ottaen huomioon käsiteltävän aihepiirin jännitteet myös kotimaisessa kirjoittaja- ja lukijakunnassa. Asioiden arvottaminen jää lukijan oman harkinnan varaan, kuten tietokirjoissa pitääkin, ja siihen Jääskeläisen kirja antaa mielestäni hyvät lähtökohdat.

Vaikka Jääskeläinen onnistuu tiivistämään usein monimutkaisia asioita, lukija ei välttämättä pääse helpolla yrittäessään hahmottaa moniulotteisten ja monitulkintaisten lakitekstien eri puolia. Lukijoita olisi voinut helpottaa eri maiden perustuslakeja käsittelevien alalukujen loppuun liitetyt yhteenvedot osoittamaan, mitkä havainnot kunkin maan kohdalla olivat keskeisiä.

Kirja tarjoaa Lähi-idän maiden juridiseen historiaan näkökulmia, jotka haastavat stereotyyppistä ajatteluamme. Toisin kuin yleensä otaksutaan, universaalien ja sekulaarien lakien erottaminen uskonnollisista laeista ei ole vierasta myöskään islamilaisissa valtioissa. Usein šarialain tehtävä on säädellä moraalia ja yksityistä elämää, kun taas valtiollisten instituutioiden toiminta perustuu sekulaariin lainsäädäntöön. Tämä jännite ei ole täysin tuntematon länsimaisissakaan oikeudellisissa järjestelmissä.

Yllätyksen saattaa lukijalle tuottaa myös Israelin valtion perustuslaillinen ja juridinen hajanaisuus. Yhtenäisen perustuslain kirjoittamisessa ei ole toistaiseksi onnistuttu maassa vaikuttavien poliittisten ja uskonnollisten jännitteiden takia. Jääskeläinen tuo esiin myös 1992 tapahtuneen korkeimman oikeuden ”vallankaappauksen”, joka selittää Israelin nykyisen hallituksen ajaman lakiuudistuksen taustaa. Oletettavasti kirjan kirjoittamisen aikaan ei ollut vielä tiedossa, millaiseen sisäpoliittiseen myllerrykseen oikeusjärjestelmän korjaaminen juuri näiltä osin Israelin on ajanut.

Jääskeläinen tarkastelee eri perustuslakeja hahmottelemansa seitsemän kriteerin varassa, joita voidaan käyttää hyvän yhteiskunnan perustavina tekijöinä. Nämä ovat terve luontosuhde, rauhantilan tavoittelu, talouden moraali, yksilön moraali, joustavat instituutiot, sananvapaus, ja ajatus siitä, miten hyvä kehitys saadaan aikaan. Edellä mainittujen kriteerien valossa Israelin valtio tulee vertailussa muiden Lähi-idän valtioiden kanssa lähimmäksi ihannetta, joskaan täydellisyyttä ei Israelkaan ole kyennyt saavuttamaan: Israelin itsenäisyysjulistuksessa kuultava profeetallinen ääni yksityisen ja talouden moraalin puolesta on sittemmin jäänyt yhteiskunnassa taka-alalle.

Kirjan lopussa Jääskeläinen pyrkii löytämään vastauksen asettamaansa kysymykseen: voivatko perustuslait tai niiden varassa rakennettu yhteinen käsitys hyvästä yhteiskunnasta tuoda rauhan Lähi-itään? Vastaus on vähintäänkin kriittinen.”