Vanha sanonta muistutti siitä, että olemme suomalaisia, emme venäläisiä tai ruotsalaisia.
Tänään voimme sanoa: ”Olkaamme isänmaallisia!” Vaihtoehtoina ovat kansallismielisyys ja monikulttuurisuus.
Viime eduskuntavaalien vedenjakajaksi ei muodostunut vain oikeisto-vasemmisto -asetelma, vaan käytiin kamppailu monikulttuurisen ja kansallismielisen näkemyksen välillä. Tämä prosessi näyttäisi jatkuvan.
Nationalismi on neutraali nimitys – tähän 1800-luvun lahjaan perustuu koko joukko kansallisvaltioita, myös Suomi. Muuntuneena kansallismielisyydeksi se saa huonoa lisämakua, kun siihen liittyy kielteisyyttä muualta tulleisiin ja ylipäänsä vieraisiin näkemyksiin. Kansallismielisyys korostaa helposti sitä, miten taloutta hoidetaan ja ettei turhia tukia pidä jakaa. Usein isänmaallisuuden ja kansallismielisyyden ero löytyy motiivien tasolla.
Monikulttuurisuus tarkoittaa avointa suhtautumista vieraisiin kansoihin, outoihin ihmisiin ja toisenlaisiin ajatuksiin. Ongelmaksi muodostuu, miten oman katsomuksen pohjalta voi suhtautua monikulttuurisesti kaikkeen. Mihin se yltää, jos esimerkiksi vasemmistolainen kohtaa islamistisen vakaumuksen?
Toimiva vaihtoehto, isänmaallisuus, tarkoittaa uhrautumista, rakkautta ja tiukkuutta. Se on vaikkapa huolenpitoa oman maan lähimmäisistä ja siitä, että pian meitä on aivan liian vähän. Se on kristillistä suhtautumista tänne tuleviin.
Se on myös napakkaa. Emme hyväksy esimerkiksi ihmissalakuljettajien toimintaa. Emme pidä puheita, joissa taloudellinen realismi unohdetaan.
Olkaamme siis isänmaallisia. Emme osoittele muita vaan huolehdimme omista teoistamme.
