Kuntauudistukseen liittyvä lähipalveluiden turvaaminen ei ratkea kiistelemällä, vaikka siitä poliittista kädenvääntöä käydäänkin. Kaikkia tyydyttävän ratkaisun keskiöön muodostuu kaksi ydinkysymystä.
Ensimmäinen on se, ketkä meitä 20 vuoden päästä hoitavat. Tekemistämme päätöksistä huolimatta emme tiedä, onko meillä väestörakenteeseemme suhteutettuna tarpeeksi hoitajia. Tämä on se suuri kysymys, joka on edellisen hallituksen ja nykyisen hallituksen toimintojen takana. Miten siinä lopulta onnistutaan, jää nähtäväksi.
Toinen keskeinen asia on, miten me saamme aikaan kasvotetun päätöksenteon nimenomaan erikoissairaanhoidon kohdalla? Nythän päätökset tehdään aika kaukana heistä, joita me valtuustoihin suoraan valitsemme.
Lähinnä yliopistoihin nojautuvat Erva-alueet tulevat toimimaan joka tapauksessa jollakin tavalla, ehkä asiantuntijaorganisaatioina. Nämä palvelut ovat kalliita, mutta niiden kohdalla ei niinkään ole keskusteltu päätöksenteon ongelmista.
Uskoisin, että lähipalveluihin kuuluvat terveyskeskukset pystytään hoitamaan hyvinkin erilaisten ratkaisujen pohjalta. Mutta miten erikoissairaanhoidon kasvotettu päätöksenteko saadaan aikaan. Miten saadaan aikaan päätös erikoissairaanhoitoa ja vaativia sosiaalipuolen tehtäviä hoitavista sote-alueista? Nimenomaan tämän ongelman ratkaisua odotamme hallitukselta. Kun tämä ratkaistaan, niin pääsemme eteenpäin tässä asiassa.
Minun veikkaukseni on, että seitsemän vuoden kuluttua meillä on noin 150 kuntaa, aivan vapaaehtoisuuden pohjalta. Talouskin ohjaa tähän suuntaan.
Tässä on nähtävillä keskeisiä ajatuksiani kuntauudistusta 3. lokakuuta koskeneen välikysymyksen merkeissä.
