Rauhanneuvottelut ja entisen pääministerin Ariel Sharonin kuolema kääntävät katseet Lähi-itään. Jos vain Suomi ja Israel olisivat maailmankartalla, ei ulkopoliittisia ongelmia olisi. Monessa kokemassamme olemme kuin kaksi marjaa. Haasteita on, kun katsomme mittareita, joilla politiikan kysymyksiä yritetään ratkaista katsomatta pinnan alle.
1950- ja 60-luvuilla kriisi oli luonteeltaan monessa suhteessa poliittinen. Voimakkaat kansallismieliset liikkeet, heimoajattelu ja vasemmistososialismi näkyivät arabimaiden asenteissa. Viime vuosikymmeninä konfliktin kulttuuriset ja uskonnolliset tekijät ovat tulleet enemmän näkyville. Samalla lännessä liian helposti ajattelemme kaikkien kulttuurien olevan hyvää vauhtia matkalla samaan suuntaan. Tulkitsemme helposti, että joissakin maissa vain ollaan jäljessä ja muutos on ehkä jo alkanut. Valitettavasti esimerkiksi tiukan linjan islamismi ei vain muunnu demokratiaksi.
Aika harvoin mietitään juutalaisten asemaa heidän naapurimaissaan ja sitä, olisiko heillä tilaa palestiinalaisvaltiossa. Samalla puhutaan arabipakolaisten rajoittamattomasta paluuoikeudesta Israeliin. Ovatkohan mitat tasapainossa?
